Barkley rinnallakulkijan näkökulmasta

Kategoria: liikunta, mielenhallinta, yleiset

Barkley rinnallakulkijan näkökulmasta

Barkley on rinnallakulkijan näkökulmasta kokemuksen jälkeen jotain muuta, mitä se oli Netflixin jälkeen. Luulin, että se on kova, mutten tiennyt MITEN kova se on. Jos nyt palataan noin kolmen viikon taa, jolloin matkamme ylipäätään oli alkamassa, se alkoi kovin haastavissa merkeissä. Miksikö tuon noita haastavia asioita tässä esille? Syynä on se, että itse uskon intuitioon ja siihen, että asiat tapahtuvat usein tarkoituksella, ja luulen, että meille tuli merkkejä jo matkan aikana siitä, mitä tuleman pitää. Tai mitä se olisi ollut, jos kaikki olisi mennyt käsikirjoituksen mukaan.

Minulla oli myös taas kerran huikea mahdollisuus seurata sivusta muiden kisaa, toimintaa ja tapahtumia. Sain tutustua upeisiin ihmisiin, kiitollisena siitä. Kerrottavaa riittäisi romaanin verran, mutta kokosin tähän hieman ajatuksia ja kokemuksia.

Just before going to Frozen Head State park
So many things, so little space
It was exciting to visit the Yellow Gate

Ennen kisaa tunnelmia

Ennen itse kilpailua tunnelmat olivat odottavat, mutta emme rehellisesti sanoen ehtineet paneutua asiaan sillä tasolla kuin ainakin itse olisin toivonut. Pakkaukset menivät töiden ohessa, vähän riipien ja rääpien. Lopulta kaikki tarvittava oli mukana, eipä tuollaisella matkalla niitä korkkareita tarvita. 

Päivää ennen matkaa Mikael pakkasi juoksusauvojaan, ja mitä tapahtuikaan. Toinen Black Diamondin sauva hajosi. Mitä nyt, meillä ei ollut kuin jotkut halvat alumiiniset kävelysauvat. Ei enää aikaa lähteä ostamaan uusia, joten ei auta kuin siirtää asia New Yorkiin ja pohtia siellä, mitä tehdä. 

Alle 24h ennen matkaa Mikael alkoi tsekkaamaan meitä pyynnöstäni sisään Finskin lennolle, mutta ei onnistunut. Siinä hän soitteli sitten Finnairille, jossa sanottiin vaan, että teette sitten kentällä. Kukaan ei tässä vaiheessa muistuttanut, että olittehan tehneet Esta-hakemukset. Arvaa vaan, olimmeko ne kaikessa kiireessä muistaneet. Tultuani kotiin sanoin, että nyt kellot soivat, että kaikki ei ole ihan ok, ja lähdin soittamaan uudelleen Finnairille, jolloin selvisi, että joo, hakemukset tekemättä ja yleensä ne pitää tehdä viikkoa ennen. Ei muuta kuin kiireellä (lue: paniikkia ilmassa) tekemään ja toivomaan, että jenkkien sähköinen järjestelmä on vikkelä, ja ehdimme saamaan tarvittavan hyväksyntä-täpän kohdallemme. Ellei näin tapahdu, Finnair ei päästä koneeseen eikä maahan yksinkertaisesti pääse. Kentälle asti jännäsimme, miten käy, mutta hyvät henget olivat avittamassa hyväksymisprosessia, ja saimme lähtöluvan. Jee! Haaste selätetty ja oli mahdollisuus hypätä koneeseen kohti uusia seikkailuja.

Saavuttuamme jenkkeihin yövyimme ensin 3 yötä New Yorkissa, jossa aika pitkälti kiersimme urheilukauppoja ja kävimme kävelyllä. Tiistaina haimme vuokra-auton ja suuntasimme kohti kisapaikkaa, jonne ajoimme 3 osassa yöpyen matkalla pienissä viehättävissä paikoissa. Ainut ikävä kokemus oli Pigeon Forge, joka osoittautui vähän teennäisemmäksi paikaksi kuin olimme odottaneet. Ehkä syvä- googlailu ennakkoon olisi  hieman auttanut.

BarkleyLegends

Kisafiilareita

Kisakeskukseen menimme perjantaiaamuna. Kisa oli ilmoitettu starttaavan perjantai-lauantain välisenä yönä keskiyöltä lauantain puoleen päivään välillä. Saapumisemme meni mukavasti, ainut haaste oli se, ettemme olleet tarkistaneet auton retkikeittimen kaasupulloja, joiden piti olla täynnä. Ne olivatkin tyhjät, ja Mikael onneksi kävi lähistöllä etsimässä uudet tilalle. Ilman niitä olisimme olleet pulassa. 

Kisakeskuksen tunnelma oli loistava, sosiaalinen, mutta silti siellä oli tilaa ja mahdollisuus vetäytyä omiin ajatuksiin. Itse kisaan valmistautumisen haasteena oli se, ettei tarkkaa h-hetkeä tiennyt. Miten syödä ja varmistaa, että söisi niin sanotusti parhaaseen aikaan. Minun roolini oli vastata ruoasta, ja tulinkin sinuiksi hyvin kaasulevyn kanssa. Nopsaan tuli munakkaat ja muut herkut. 

Lupasin pysytellä hereillä, kunnes torvi soi. Luin iPadilta englanninkielistä Brandlerin NLP kirjaa, ja kieltämättä asioiden sisäistäminen ei ollut toivotulla tasolla. Kun suljin välillä pädin, en nähnyt mitään - pelkkää pimeyttä ympärilläni. Jos olisin joutunut odottamaan aamuun, en ole varma olisinko pysynyt yksin hereillä. Kun torvi soi ja starttivalmistelut alkoivat, täytyy myöntää että pimeässä lampun valossa tilanne on normaalia hankalampi löytää tarvittavat tavarat jne. Selkeästi normaalia hitaampaa puuhastelua, ja kiirehän siinä meinasi tulla. Minun kiireeni loppui, kun tupakka syttyi ja kisaajat lähtivät matkaan. Tiesin, että noin 9h aikaisintaan voisin alkaa odotella vaihtoalueelle. Kauemminhan siinä meni, joka oli arvattavaa kun ensimmäiset keskeyttäjät löysivät tiensä maalille. Sumu oli ollut todella paha, lampun kanssa näkyvyys oli ollut aika nolla. Mikael tuli vaihtoon Johanin kanssa noin puoli tuntia kärjen jälkeen. Vaihtoon meni oletettua kauemmin, kun yritin saada jotain lämmintä syötävää (retkimuonaa), vaihdettua vaatetta jne. Onneksi Jamesin vaimo Corinne auttoi ja otti meistä ainoat kuvat koko viikonlopun ajalta. Kuvat ovat todella ihania muistoja, mutta kilpailussa fokus on niin monessa asiassa, ettei siinä valokuvia ehdi ja jaksa miettiä. Kun olimme saaneet Mikaelin matkaan, alkoi taas hengailu. Laitoin valmiiksi seuraavaa vaihtoa varten tavaroita, kävimme Corinnen kanssa kävelyllä odottaessa Jamesia ensimmäiseltä kierrokselta. Hän saapuikin Mike Wardianin kanssa samaan aikaan - ja molemmat saivat ansaitsemansa torvisoiton. 

Corinne ja James päättivät lähteä kisapaikailta pois, joten jäin yksin alueelle ranskalaisten naapureidemme ollessa pois myös. Odottelin ja lueskelin, kävin seuraamassa kisaa ja päätin, että nyt on hyvä hetki lähteä hakemaan Edin signeerausta Barkeley-kirjaan. Kun kävelin ylös keltaiselle portille, niin kuka se siellä odotti torvensoittoa … Mikael! En saanut suustani kuin vienon äänen: ”Mikael!”. Se oli hämmästynyt huudahdus, en ollut uskoa silmiäni, mitä hän siellä teki hyvävoimaisen näköisenä hymyillen. Ensimmäiset sanat jotka kuulin oli ”anteeksi”. Kommentoin heti, ettei minulta tarvitse pyytää anteeksi, vaan mitä on tapahtunut. Harmi, ettei tämä episodi tallentunut nauhalle, sen verran akikaurismaisuutta siinä taisi olla. Eli Mikaelin kisa oli siinä, polvet eivät yksinkertaisesti kestäneet tiukkoja alamäkiä, eikä itseään kannata rikkoakaan. Vannoimme siinä (tai ainakin MINÄ vannoin), ettei enää ikinä, mutta yhden kylmän yön jälkeen autossa sekin vala taas alkoi murtua. Ehkä joskus uudelleen, jos kisaan vaan pääsee mukaan…

Registration of BM100
First loop done at BarkleyMarathons
UNADJUSTEDNONRAW_thumb_2e1c

Kisan jälkeen 

Kisa jatkui vielä, pääsimme näkemään ja kuulemaan torvea sekä näkemään kun kärki tuli vaihtoon ja jatkoi urakkaansa. Meillä oli päätettävänä, jäämmekö kylmään autoon vielä odottamaan tulevaa myrskyä vai lähdemmekö jatkamaan matkaa kohti New Yorkia, olihan aikataulu tiukka ja ajettavaa riittävästi. Lähdimme alkuillasta ajelemaan kohti pohjoista hissun kissun, tällä kertaa palasimme Philadelphian kautta. Washingtonin kehätiellä meni aikaa ja hiljaisen Tennesseen jälkeen ihmisvilinä tuntui vieraalta ja vähemmän omalta.

NYCissä on tullut käytyä pari kertaa aikaisemmin ja joka kerta matka on ollut erilainen. Tällä kertaa haikeus palata sinne ei syttynyt lainkaan. Kieltämättä etelässä pienemmissä paikoissa olo oli kotoisampi. Kisapaikalla olo oli kiva, ihmiset juttelivat ja olivat tavattoman ystävällisiä. Apua sai kun sitä tarvitsi ja jokainen kannusti toista. Englanti oli ihanan leveää ja välillä sitä sai kuunnella tarkemmalla korvalla, jotta ymmärsi mistä puhutaan 🙂 

Matkalla pois kisapaikalta pohdimme sitä, mitä olisimme voineet tehdä toisin ja mitä opimme. Kokemuksena mahdollisuus osallistua maailman kuuluun kilpailuun ensimmäisenä suomalaisena miehenä ja hänen huoltajana oli kunnia. Vaikka suurin osa seuraajista ei uskonut Mikaelin pääsevän kaikkia 5 kierrosta, me itse uskoimme siihen koko ajan. Tällä kertaa se ei toteutunut, ja jouduimme pohtimaan, kuinka suuri pettymys se olikaan. Ainahan kisan kesken jättäminen on pettymys, mutta joskus on pakko myöntää myös elämän realiteetit. Tällä kertaa fyysiset vaivat osoittautuivat ylivoimaisiksi. Pettymystä on osattava käsitellä, jos aikoo jatkaa kilpailua. Siihen voi takertua tai sen yli voi päästä ja pystyttävä suuntaamaan ajatukset tulevaisuuteen. Meidän kokemusreppuumme jää todella monta ihanaa muistoa BM100-matkaltamme. 

Huoltajana, koutsina, rinnallakulkijana joudun ja saan myös pohtia omaa rooliani, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Ennakkoon valmistauduimme parhaalla tavalla mutta emme päässeet aidosti testaamaan tiimityötä huoltotauoilla kuin sen yhden kerran. Seuraava koitos tuleekin sitten Pallaksella, joka on taas niin erilainen kokemus. Vaikka sinnekin suuntaamme jo kolmatta kertaa, tulee se varmasti olemaan taas erilainen kokemus. Barkleyn haastavuus huoltajalle on se, ettei tiedä milloin täytyy olla valmiina. Varusteiden suhteen olisi voinut toivoa enemmän, mutta realiteetit on myös otettava huomioon, kun ollaan niin kaukana kotoa ja matkustetaan lentäen ja vuokra-autolla. Shoppailimme jo riittävästi tavaraa ja ruokaa. Ihanaa oli jättää ne Jerseyssä autoa jätettäessä kahdelle ikääntyneelle ranskalaisella karavaanarille. Tarttetteko tätä ja tätä. Kaikki muu kelpasi paitsi Coca Cola 🙂

Vaikka me emme onnistuneet, eikä 38 muuta juoksijaa, John Kelly, paikallinen ultraihme, onnistui pääsemään maaliin 15. Barkley Marathons -läpimenijänä. Hänelle onnittelut ja kaikki positiivinen huomio. Hän on sen ansainnut.

Kaunis kiitos kaikille, jotka uskoitte meihin. Kiitos kauniista ja kannustavista viesteistä, joita saimme eri medioiden välityksellä. Kiitollisena tästä kaikesta <3

I'm fine, and my hips are fine. My false knee is fine. My false hips are fine.
- Lisa Minelli, actress

Kommentoi