Ajatuksia huoltajan roolista ja niiden kirjaamisesta ylös heräsi, kun katsottiin yksi ilta jälkikäteen YleAreenasta tullut dokumentti Ultra, tsekkiläinen HBO-dokkari, joka herätti varmasti Mikaelissa muistoja kahdesta Spartathlon-juoksusta, jossa toisessa hän pääsi läpi ja toisessa parikymmentä kilometriä ennen maalia pääsi paikalliseen sairaalaan piipaa-autolla tajun lähdettyä. Itselläni dokumentti herätti ajatuksia rinnalla kulkijan ja huoltajan roolista, josta ajattelin pohtia joitain näkökulmia ääneen. Pohdittavaa olisi enemmänkin, mitä tähän kirjaan mutta olkoon tämä vaikka alkupala.
Dokkari löytyy vielä jonkin aikaa Areenasta https://areena.yle.fi/1-3486620. YouTubesta löytyy myös dokkarista lyhyitä pätkiä mm. https://www.youtube.com/watch?v=YZfx45GSWXc
Dokumentti seuraa muutaman unkarilaisen kilpailua sekä yhden omaa juoksua, joka ei päässyt edes hakemaan kilpailuun, koska hänellä oli 5 osallistumista, jotka kaikki olivat päättyneet keskeytykseen. Mukaan dokumenttiin oli otettu myös ultrajuoksun legendaarinen ranskalainen Pallaruellon perhe, Gilles sekä heidän poikansa Angel ja huoltaja-vaimo Francoise. Itse olen tavannut heitä useammassa kilpailussa, mutta saimme Sakura Michissä Francoisen viettää aikaa yhdessä sen pari vuorokautta bussissa. Silloin Angel oli vielä nuori eikä juossut pitkiä matkoja, vaan kulki huoltoautomme mukana. Silloin jo huomasin, että meidän huoltajien tunnekirjo on aika samansuuntainen, kun oma puoliso tai perheen jäsen on juoksemassa. Sitä elää niin tunteella mukana.
Itse Spartan kisasta vielä muutama sana, vaikka itse en ole sitä juossut enkä voi kommentoida juoksijan näkökulmasta, mutta väittäisin että radan varrellakin näkee ja kuulee paljon, jos pitää silmät ja korvat auki. Etenkin kun ei paljasta kaikkea kielitaitoa, kuulee vielä enemmän, kunnes jää kiinni siitä, että ymmärtääkin toisten puhetta. Ultrajuoksijalle Spartathlon ei ole paperilla kovinkaan mahdoton, mutta onhan se tajuttoman kova kisa, joka vaatii oikeanlaista valmistautumista sekä sen niin kutsutun pöljän päivän, jos ei puhuta nyt podium-kavereista.
Dokkarissa oli mielenkiintoisesti kuvattu myös huollon roolia. Meille Kreikan kisan yksi haaste on ruoka. Kisatarjoilut ovat raskaat ja kovin erilaiset, kuin oma ruokavalioa, ja herkkävatsaisen on hyvä olla tarkkana, mitä syö. Tai tämä kokemus meille on jäänyt, ja viimeeksi emme syöneet kisajärkkäreiden ruokaa ennen kilpailua, mutta silti emme löytäneet tarpeeksi kasvispitoista vaihtoehtoa. Nämä ovat todella yksilöllisiä juttuja, miten kenenkin ruoansulatus toimii ja minkälaisia aterioita kestää ennen itse kilpailua. Kuumuus tuo myös oman haasteen valmistautumiseen ja kisaan, sillä Suomessa on tähän aikaan jo viileät kelit, ja sopeutuminen kuumuuteen voi olla monelle yllätys. Muistaako suojata tarpeeksi päätä, juoda riittävästi ja suhteuttaa vauhtia siihen päivän keliin. Kunto on rakennettu jo ennen kisaa omalla treeniohjelmalla, samoin kuin henkinen valmistautuminen on urheilijalla tapahtunut jo ennen kilpailua, millä menetelmillä kukakin sen rakentaa. Jollekin toimii tavoitteen julkinen ”huutelu”, toinen valmistautuu keskittyen hiljaisuudessa tavoitteeseen, tehden jotain harjoitteita, lukien kirjallistuutta, kuunnellen musaa jne.
Itse huoltohommissa ymmärrän myös minun oman henkisen valmistautumisen merkityksen. Ensimmäisissä kisoissa mä olisin ensimmäisen vaikeuden kohdalla sanonut Mikaelille, että lopeta vaan (onneksi hän ei koskaan sitä kysynyt), mutta vuosien varrella olen oppinut lukemaan häntä hyvin, ja tunnistamaan sen, milloin kyse on fyysisestä kivusta ja milloin psyykkisestä väsymyksestä. Oma mottoni on se, että kisaaja itse päättää mahdollisesta keskeyttämisestä. Olen tainnut kerran olla vaatimassa keskeytystä, kun Mikael lähti E24-kisaan flunssan jälkeen ja sykkeet huitelivat missä vain ja sydämen alueen kipujen kohdalla ei ollut järkeä lähteä jatkamaan. Muuten mun tehtävä radan tai reitin varrella on sparrata jatkamaan, muistuttaa positiivisista puolista ja tarvittaessa vähän olla tylykin. Muistuttaa, miksi tätä tehdään. Muistuttaa siitä, että vaikeita hetkiä tulee kaikille, mutta ne tulee ja menee, eikä niihin kannata takertua. Väsyneen juoksijan mieli saattaa löytää aika monta syytä keskeyttää, jos on vaikea juoksu meneillään. Jos huoltaja lähtee siihen leikkiin mukaan, ei ultrajuoksua kannata harrastaa, ainakaan yhdessä.
Dokumentissa seurattiin kahden huoltajan matkaa. Omatoimijuoksua juoksevan miehen vaimo oli todella innoissaan lupautuessaan mukaan projektiin, mutta minulle tuli se tunne, ettei hän täysin tiennyt, mihin lupautuu. Ultramatkat ovat pitkiä, ja yksin ajaminen on raskasta, odottaminen vielä raskaampaa, väsyttää, on ehkä välillä kylmä, välillä kuuma, täytyy olla tarkkana ettei eksy (itse olen tässä aika mestari…ja se, että on ajoissa oikeassa paikassa on aina oma jännitysnäytelmänsä). Miehen vaimo oli todella peloissaan loppumatkassa Spartan tien vaarallisuudesta ja hän selvästi pyysi miestä keskeyttämään. Itkien. Siinä vaiheessa matkaa, väsyneenä, yksin juoksevana ei tarvitse montaa kertaa anella, kun mieli murtuu ja homma jää kesken. Huoltajan pelko ja huoli välittyy helposti juoksijaan, ja oma strategiani näissä tilanteissa on se, että kohtaamisen aikana yritän ”näytellä” luottavaista enkä näytä omia tunteitani tai väsymystäni. Ei se huoltajan hommakaan aina niin helppoa ole, siinä valvotaan, seurataan kisaa ja jännitetään, ja ehkä pelätäänkin. Itse en pelolle anna valtaa, koska elämässä voi aina tapahtua mitä vaan. Pelko kutsuu negatiivisuutta ja epäonnistumista enkä itse halua kantaa repussani pelon tunteita. Jännitystä täytyy olla mukana, ultrassa kun koskaan ei voi olla satavarma miten menee. Sakura Michissä multa kerran pääsi pelosta itku, kun Mikaelin yhtä väliaikaa ei oltu kirjattu ylös ja luulimme, että jotain on sattunut. Silloin kyllä säikähti minun lisäkseni kisaorganisaatio, ja tilanne tsekattiin samantien kuntoon. Japanilaiset ovatkin kisajärjestelyissä ihan omaa luokkaansa. Toinen kokemukseni on Surgeresin 48 h MM-ratakisasta, jossa olin niin väsynyt, hiekkaa jokaisessa ruumiinosassani, mutta aina kävin salaa tirauttamassa pari kyyneltä, jota Mikael ei missään vaiheessa huomannut. Ihanat muiden maiden huoltajat auttoivat yli vaikeiden hetkien!
Dokumentin toinen huoltaja, ranskalainen Francoise oli hyvä esimerkki siitä, miten hän oli huolissaan Angelin jaksamisesta ja aikaa vastaan juoksemisesta, mutta hän esimerkillisesti jaksoi kannustaa jatkamaan ja yritti valaa uskoa, että kyllä hän ehtii vielä ennen aikarajan sulkeutumista huoltopisteelle. Hän oli aika napakka, ja kertoi faktat jopa kaunistellen. Kun juoksija luottaa huoltajaan, hän myös uskoo tämän sanaan, ja siksi niitä polosia voi aina vähän huijatakin 🙂 Sitten kun Francoise jäi yksin, hänen huoli purkautui itkuksi. Näin se menee, siinä näki kokeneen huoltajan toimintaa. Huomasi, että hän tunsi poikansa ja puolisonsa niin hyvin, että tiesi, mihin asti voi venyttää.
Dokumentti toi omia muistoja kahdesta Spartathlonista; ensimmäistä seurasin kotoa painaen F5-nappia ja olin tuskastunut lopussa, miksei Mikael ja Pasi tule jo maaliin! Tulivathan he lipulta. Toisesta muistoni ovat vahvemmat, siitä ainoasta Spartathlonista, jossa olin mukana vuodelta 2010. Mikaelin raportti löytyy täältä. Vähän mä muistan lopun eri tavalla, mutta Mikaelin tapa ei ole ollut koskaan mässäillä ikävyyksillä ja vain paikalla olleet taisivat tietää tarinan totuuden. Silloin tein virheen, etten vuokrannut autoa ja mennyt koko matkaa Mikaelin mukana. Uskon, että olisin saanut hänet pitämään tauon ja tankkamaan, ettei hän olisi juossut sitä 240kilometriä käytännössä teen voimin. Eihän sillä maaliin pääse, vaan tosiaankin häneltä oli lähtenyt taju siinä kohtaa ja sitten mut kuulutettiin kisakeskuksessa, josta sain viestin kesken lounaan ja paikallisen Annelin avustuksella pääsin katsomaan häntä sairaalaan, jossa hän olikin tiputuksessa ja jo hyvin voivana. Kyllähän se säikäytti, ja tuli pienet itkut tirautettua ja harmitti, koska uskon, että Mikael olisi ryöminyt maaliin, jos olisin ollut katsomassa hänen peräänsä. Mutta jälkiviisaus on turhaa viisautta, vaikka olisi kuinka parasta viisautta. Se oli oppi ja tänä vuonna jos olisimme päässeet matkaan, olisin seurannut kisaa autolla koko matkan. Mutta Mikaelin Hamstring-vamman takia jouduimme perumaan reissumme, ja saa nähdä, tullaanko enää koskaan palamaan kyseiseen kisaan. Onneksi meillä tulee monta muuta tilaisuutta vielä testailla yhteenhitsautuneita menetelmiä, jotka toimivat meillä. NLP:n myötä olemme löytäneet uusia keinoja vahvistaa mieltä, ja olen iloinen, että Mikael on itsekin satsannut sen 16 päivää aiheen tiimoilta. Harjoitusten tekeminen on aina helpompaa, kun liikumme paremmin samassa maastossa.
"Harva näkee minne tie vie, ennen kuin saapuu sen päähän."
- Legolas (Lord of the Rings)